Kaikki sanoo että elämää tämä vain on. Juu niin on on, tiedänhän minä sen. Ja vastoinkäymiset on osa sitä ja pitäisi hyvistä hetkistä ottaa voimaa jaksaa huonot hetket. Minusta vain jälleen tuntuu sille et ei tässä hyviä hetkiä ole paljon ollut. Aina jostain saa olla taistelemassa tai joutuu sillan alle alakynteen tai lapset ei saa sitä joka heille kuuluu. Ensin se alku taipaleeni ennen tänne tuloa joo se on oma juttunsa. Ja tänne tulon jälkeen kokoajan jotain sotaa jos minnekin suuntaan. En sano on tässä asioissa tapahtunut käännettä parempaankin ja kai tuossa joku hetki oli kun tuntui että asiat sittenkin etenee parempaan päin kunnos taas viskastiin ja tietysti oikein kertaheitolla.

Kaikki alkoi jo silloin viimevuonna kun tunsin loppuvuonna pahaa oloa että jollekin läheiselleni tulee hyvin ikäviä uutisia. Ja ystävänpäivänä sainkin kuulla isälläni olevan syövän. Olin pelännyt jo joitakin vuosia ettei hänellä ole kaikki kunnossa. Noh tietysti kaikki yritti ajatella positiivisesti et kaikki hoidot auttaisi. Ainoastaan minä vain olen enempi ja enempi nähnyt unia jotka jotenkaan ei ole tiennyt hyvää. Ja niinhän siinä nyt on, Enään oikeastaan odotetaan koska sydän pettää kun ei enään pysty tippaakaan laittamaan kun ei löydy suonia, kaikki mitä ehkä saa alas tulee ulos, oikeastaan nukkuu vain. Tässä vasta viimeviikolla isäni vaimo soitti ja sanoi jotta jo vielä haluamme hänet nähdä niin kannattaisi nyt tulla. Nyt hän ei sitten vieraita jaksaisikaan. Tietysti pelkään jokaista kertaa kun puhelin soi mutta samalla toivon että puhelu tulisi jotta isäni ei tarvitsisi enään kärsiä. 

Olen tutustunut isääni vasta aikuisiällä kunnolla ja hän on tullut todella tärkeäksi osaksi perhettämme. En tiedä kuinka pystyn tukemaan lapsiani kun en pysty pitämään itse itseänikään kasassa. Huolenaiheeni on myös kaikki hautajaisten järjestely jossa menen äitipuoltani auttamaan. Miten mies pärjää ja saa arjen täällä sen aikaa pyöritettyä koska perunannosto lähenee ja silloin olisi tehtävä pitkää päivää. Mihin hän saa tytön koulupäivänjälkeen ja kuskattua terapiat ja kaikki. 

Sitten on tämä pojan asia. Joka ei vaan taida olla kovin lyhyt keikka evassa. Kolmen kuukauden jakson jälkeen tulee hoitojakso. Ei se nyt papereissa vielä lue mutta mitä tässä on nyt hoitajien ja lääkäreiden kanssa puhelimessa puheltu ja paikanpäälläkin kun siellä parisen kertaa käyty samalla kun isän luonakin. Onneksi sentään jonkunlaista kilometrikorvausta saamme pojan luonna käynneistä jotka edes hieman helppaa mutta kuluttaapa se auto muutakin kuin vain bensaa joka sekin törkyhintaista. Kilometrejä autoon onkin nyt heinäkuun alusta kertynyt 8tuhatta ja lisää vain tulee vielä tässä kuussa menee varmaan helposti kymppitonnirikki. :/

Palaveria ja palaveriä toisen perään on taas niin et on kyl kokoajan jotain. Tässä kun kolmet sosiaalityöntekijätkin on matkassa. Likalla omansa, pojalla omansa ja vielä evassa omansa. Tässä ensiviikolla tuleekin kahdet tapaukset käymään ja sitten loppuviikosta tapaammekin evassa poikaa ja siellä palaveeraamme ja tämän takia on pyydettävä päivä likallekin vapaaksi. Paljon asioita on kysyttävänä ja järjesteltävänä ja minulla jo aikamoinen lista onkin jota aina täytän kun mieleen tulee. Usein tietty tulevat yöllä joten tuossa yöpöydällä on aina yksi ja laukussa toinen jos reissun päällä tulee. Sitten vain yhdistän ne.

Pitäisi vielä kaikki palaveri jutut likan openkin kans sopia kun opekin vaihtunu et tietää missä tilanteessa meidän perheessä mennää ja muutenkin likan tilanteessa. Ainakin toistaiseksi ihan ok on tokaluokka alkanut mutta kyllä lääkkeen vaikutuksen loppumisen huomaa ja aamulla ennen kuin saa sen lääkkeen alas.  Heppailu ainakin toistaiseksi jatkuu se selvinnee minkä ajan tässä kuukauden sisään tuleeko uutta sopimusta ja musiikkiterapia on sen kertaviikkoon ensivuoden loppuun saakka. Tietenkin lomia on ja joskus voi tulla niin likka kuin terapeuttikin kipeäksi.

Terapiasta tuli mieleen että minullakin se jatkuu ja olen koittanut näihin uniongelmiini saada apua. Eipä vain tunnu oikein mikään auttavan ja kämppä onkin sen näköinen. Mieskin väsynyt. Hänkin suree isäni kohtaloa kovin koska heistä on tullut niin läheisiä. Ja tietty lopuksi se raha. Eikä asiaa nyt oikein auta et vaikka onkin aikaa niin tulee mietittyä poikaa joka olisi kymmenen ja jonka kuolemasta ihan pian tulee kymmenen vuotta.

Mutta näillä mennään taas jonkun aikaa. Kirjoittelen taas kun on jotain uutta kirjoitettavaa. Nytkin vaan taisin toistaa samaa vanhaa.